Pappa Jyrälän perintö.

"Äänellä se elokuva tehdään!" 

Edesmenneen, legendaarisen äänimiehen Paul Pappa Jyrälän paradoksaalinen lause piintyi tajuntaani heti, kun sen jostain aikoinani luin. Olin erittäin usein kotimaisen elokuvan lopputeksteissä huomannut Jyrälän nimen ja osasin hänen ammattitaitoaan arvostaa, vaikka oma suhteeni elokuvaan olikin täysin sattumanvarainen. Esimerkiksi äänittämisen tekniikasta en tiennyt yhtään mitään. Nyt kun "Kirvesmies" ja "Kun tuomi kukki jo" -dokumenttielokuviemme kuvaukset ovat loppusuoralla, on varsinkin ulkona tehtyjen haastattelujen aikana tullut taas mietittyä äänen olemusta. Samalla kun kirkkaassa auringon paisteessa yritän kameran näytössä nähdä jotain, kuuntelevat korvani paitsi haastateltavan ääntä, myös taivaalla lähestyvän lentokoneen, sivutieltä tulevan auton ja kuusikossa kauniisti pulisevan sepelkyyhkyn osallisuutta kyseisen kohtauksen luomiseen. Äänien luoma tila ja tunnelma on minua aina kiinnostanut. Seuraavassa taannoin Länsi-Uusimaa -lehdessä julkaistu kolumnini aiheesta:     

Äänimaailma

Keskittymiskykyni ei ole erityisen hyvä. Meteli ja häly suistavat minut helposti olotilaan, jossa ikään kuin kadotan koordinaatit. Eksyn itsestäni. Silloin myös kuva toisesta ihmisestä ja koko ympäröivästä maailmasta vääristyy. Mieli väsyy, hätääntyy ja sekoaa. Meteli ottaa vallan.

Tunnistin jo nuoruudessani alttiuteni äänille. Kehitin keinon, jolla pelastautua ylivoimaiseksi yltyvien äänten kaaoksesta. Jos ei ollut mahdollista ”mennä hiljaisuuteen”, menin ”päin ääniä”. Luovuin turhasta yrityksestä suojata henkilökohtaista hiljaisuuttani ja annoin äänten tulla. Silloin tapahtui kummia: kaaos alkoi jäsentyä. Hahmotin suuntia, sävyjä, mittasuhteita ja lopulta itsenikin. Maailmassa oli taas jotain mieltä.

Unessa kuullut äänet voivat olla säpsähdyttävän todellisia. Joku kutsuu sinua, puhelin soi, mereltä kuuluu musiikkia, ääni taivaasta…Jos ääni fysikaalisesti on ääniaaltojen liikettä nesteessä tai kaasussa, mihin perustuvat unen ja hereilläolon rajamailla, mielen tyhjiössä kuullut äänet? Kun on istunut kirkkaana kesäpäivänä tuntikausia ongella ja tuijottanut vedessä kelluvaa kohoa, näkee illalla sängyssä maatessaan kohon liikahtelevan ja renkaiden leviävän veteen. Niin myös äänet tallentuvat mielen arkistoihin.

Muistelen vanhoja ääniä elämäni varrelta. Onnistun taas kuulemaan nukkuvan veljeni nenän tuhinan, öistä tietä talomme ohi ajavan auton pörinän, yötaivaalla jyrisevän postikoneen, kahvikuppien sunnuntai-aamuisen kilinän, kesätuulen suhahtelut, raollaan olevan ikkunan kitisevät narahdukset ja hakasten lonksahtelun, varpusen sirkutuksen pensasaidassa, askelten rohinan hiekassa, nahkatakin narinan, pienten lasten kirkkaat äänet. Kuulen ravintolasalin metelin, sähkökitaran, laivan konehuoneen jytinän, jäätyvän lammen kumahtelun. Saunan kiuas naksahtelee, kurjet, kuiskaus, hiljaisuus…

Ehkä merkillisin mieleeni jäänyt ääni liittyy erääseen kokemukseen Tukholmassa muutamia vuosia sitten. Kuuntelin Puolan suurlähetystössä taidenäyttelyn avajaisissa erään performanssitaiteilijan ääniteosta. Yltyvä äänen voimakkuus ja yhä uusien ja uusien hälytasojen lisääntyminen alkoi jo lähennellä kipukynnystä. Olisin paennut paikalta, mutta huone oli tupaten täynnä ihmisiä ja reitti eteiseen ja ulkoilmaan oli suljettu. Nojasin seinään, valahdin lattialle ja olin pakotettu kippurassa kohtaamaan äänimassan, josta en kyennyt erottamaan minkäänlaisia yksityiskohtia, sävelkorkeuksia tai rytmejä. Äänen voima oli niin suuri, ettei se enää tuntunut miltään ilmassa virtaavalta, vaan alkoi muuttua minua ympäröiväksi ja minut täyttäväksi aineeksi. 

Esitys jatkui ja jatkui. Pakokauhuni, raivoni ja vihani oli turhaa. Tunsin muuttuvani meripihkaan miljoonia vuosia sitten juuttuneeksi kärpäseksi, kalanruotofossiiliksi. Ääni muotoutui kuviksi niin kuin lyijynharmaa kallio olisi alkanut kirjavoitua tai ikkunaruutuun olisi alkanut syntyä jääkukkia. Ääni huusi kuin historian läpi hyökkäävät tai pakenevat sotajoukot, kaikkien aikojen kaikkien kansojen ääni, loputtomien vallankumousten ääni, elämänpakon eteenpäin ajamien ihmisten ääni. Pimeästä kantautuvien eläinten kirkuvien huutojen, mölinän ja kähinän kaltainen ääni, juoksevien joukkojen ääni. Pelokas ja voimakas ääni. Lohduttomuuden ja lohdun ääni. Luissani ja veressäni värähtelevä ja jyrisevä elämän ääni. Ihmisen maailman ääni.