Artsin edessä hakemassa inspiraatiota uusiin Amorphis -teksteihin.

Joskus saattaa joutua sellaiseen tilanteeseen, ettei löydä sisältään sitä rauhaa ja hiljaisuutta, jota esimerkiksi runon kirjoittamiseen vaaditaan. Silloin voi olla aiheellista kokeilla päinvastaista suuntaa. Jos ei sisältä löydy inspiraation polun alkupäätä, niin entäs jos sellainen löytyisikin ulkoa?

Kuva: Kirsi Viljanen

Menin Vantaan taidemuseo Artsin eteen virittelemään runoista kanteloa ja työmetodini herätti monenlaista kiinnostusta:

"Kannattaako toi?" kysyi pallon ympäri pyöräillyt pikkupoika ja jatkoi iloisesti vihellellen kesäistä matkaansa.

"Mä olen torikauppias, kokeileppas sillä nuijallas millainen ääni tästä lähtee!" Hyväntuulinen, kaljupäinen mies otti tukevan haara-asennon ja kumartui eteeni asettaen kiiltävän kaljunsa alttiiksi iskulleni. Totesimme kuitenkin, että meidän molempien kallojen kumina on jo tiedossa, turha enää kokeilla.

"Hullulla on halvat huvit ja idiootilla ilmaiset", huusi Paalutorin käheämpiääniseen kansanosaan lukeutuva nahkatakkinen karvapää. "Älä älä! Kato, silhä o Amorphiksen kirja tossa, hei! Ooksä joku Amorphisfani vai?"

Samalla, kun asiallisesti aloin todeta, että kyllä musta sellainen on tässä vuosien varrella kehkeyt...niin paikalle riensi puupallon takomisesta innostunut rouva valistaen juopuneita: "Hän takoo runoa parhaillaan, uusia sanoja!" Ja käheämpiääninen kansanosa vetäytyi penkille pohtimaan runoutta ja hevimusaa, elämää yleensäkin ja sitten tietysti sitä tärkeintä: otetaas taas!

Juuri kun olin lopettelemassa taontanäytöstäni, saapui paikalle tuntematon herra, alkaen lausua ulkomuistista kaikenlaista tekstiä: ensin lueteltiin, kuin runona ikään, Suomen tasavallan presidentit. Mauno Koiviston hautajaisten aattona tuntemattoman lausuntataiteilijan presidenttiruno, puunuijan paukkuessa, loi torinkulman tunnelmaan taianomaisen hetken. Ja koko uusien Amorphis -tekstien metsästysretkeni päättyi tunteelliseen "Kotimaani ompi Suomi" -tulkintaan.

Paalutori ihmisineen, vantaalaisineen, myyrjorkkilaisineen, jäi mieleen sellaisena tunnelmana, että tänne on tultava uudelleen!

Kuva: Kirsi Viljanen

Ja samalla, kun tätä matoista puupalloa yritin radalleen takaisin takoa, puhui lähelläni, seinän takana, Vantaan taidemuseo Artsin aulassa, videolta käsin tosin, mutta vakavia sanoja, humoristisia sanoja, tärkeitä sanoja, kaikkien Suomen vallattomien taiteilijoiden äiti, Erkki "The Rascal" Pirtola. Erkin läsnäolo siinä torilla tuntui vahvana, ja haikeuksissani hänet näinkin keltaisessa takissaan, hartiat kyyryssä tähtäilevän toisella silmällään välillä kameran looppiin, välillä kurkkien meitä kuolevaisia tässä "reaalielämässä". Ja toinen silmä oli kiinni, kuin nukkuvalla, tai sisäavaruuksiin katsojalla. Sieltä niitä sanoja syntyy!