 |
| P.Kainulainen, Aamutähti, 50x60 cm, öljypastelli, 1990 |
Elokuvan taikaa
Kahdeksankymmentä luvulla, kun oma profiloitumiseni
taiteilijana oli vielä jossain määrin epäselvää, työskentelin elokuva-alalla.
Kohtalo heitti minut amerikkalaisiin, (siis pohjois-amerikkalaisiin)
produktioihin. Tein sellaiset elokuvat kuin Reds, (Punaiset, 1981) ja Gorky Park,
(Gorkin Puisto, 1983) yhdessä Warren Beattyn ja William Hurtin kanssa. Varsinkin
William tuli minulle hyvin läheiseksi. Ja olihan siellä muitakin. Diane Keaton,
Joanna Pakula, Lee Marvin, Jack Nicholson ja monia, monia muita…
Kaikki alkoi, niin kuin niin usein elämässä, sattumalta.
Olin hankkinut kelanauhoille tallentavan mustavalkoisen Akai -merkkisen videokuvauslaitteiston.
Kamera ja nauhuri olivat erillisissä, paksusta nahasta ommelluissa
kantolaukuissa, joiden kyljessä luki kimaltelevin kirjaimin: Portable. Olin
juuri kuvannut ensimmäiset otokset pöydän päällä istuvista, totisina kameraan
tuijottavista lapsistani ja aloittamassa valo- ja varjotutkielmaa omista
kasvoistani, kun akku loppui. Sen latautumista odotellessa avasin sanomalehden.
Katseeni nauliutui pieneen ilmoitukseen: ”Avustajaksi elokuvaan?”
Varhaisena talviaamuna, lehti-ilmoituksen ohjeiden
mukaisesti venäläiseksi työläiseksi pukeutuneena, hiivin pimeälle pihamaalle.
Ujutin kippuraiset nahkasaapikkaat suksien siteisiin, heitin repun selkään ja
kävelin sukset läpsähdellen portista tien yli ja nousin pellolle vievälle
ladulle. Sauvat upposivat pehmeään hankeen, mutta pian latu kääntyi
vähälumiselle metsäosuudelle. Lammasturkin alla alkoi paita kostua hiestä, kun
tarkkaan harkittu parransänki huurussa laskin metsästä peltoaukiolle. Täysikuu ja
tähtitaivas valaisivat latuni ja satumaisen sinisessä maisemassa sivakoin vimmatusti
kohti Purolan pysäkkiä. Täältä tullaan, tähdet, tähdet!
Sähköjunan generaattoreiden huminassa minä tarkastelin mustasta
ikkunasta pimeyttä vasten heijastuvaa työläishahmoani ja kanssamatkustajia,
jotka apeina, katse junan likaiseen lattiaan luotuina, nuokkuivat penkeillään.
Pasilassa kurotin reppuni hyllyltä ja menin hyvissä ajoin junan eteiseen. Rautatieasemalta
kiiruhdin Kaisaniemen puistoon, jossa elokuvaväki jo odottikin. Meidät
komennettiin toiseen päähän puistoa. Kuvaukset alkoivat. Kävelimme puistotietä
edestakaisin lukemattomia kertoja ja illansuussa meille jaettiin lihapiirakat.
Myöhemmin olimme olevinamme Moskova-filmin studioilla. Ja täällä kuvattiin
kohtaus, joka teki Williamista ja minusta niin läheiset toisillemme: Minun piti
kävellä portille ja luikahtaa portista sisään. Tunsin mustan, jykevän kameran
seuraavan kulkuani, kun kävelin kerta toisensa jälkeen lauta-aidan viertä ja
riensin studioille, elokuvan tekoon. Apulaisohjaaja hoputti minua ja juoksutti
edestakaisin. Minun piti näyttää vielä kiireisemmältä ja väsyneemmältä, ja
sitten se tapahtui! Yhtäkkiä eteeni kiilasivat mies ja nainen. Nainen sanoi
miehelle jotain, he pysähtyivät ja suutelivat toisiaan. Minä ohitin heidät
juuri suudelman hetkellä ja jostain kumman syystä mieleeni piirtyi
surrealistisen tarkasti William Hurtin karvalakki. Nämä ihmeelliset sekunnit
toistuivat kymmenkunta kertaa ja joka ikisellä kerralla olisin halunnut sanoa
heille jotain, mutta minun piti luikahtaa portista sisään. Elokuvan tekoon!
(Teksti julkaistu aiemmin Länsi-Uusimaa lehdessä 2000-luvun alkuvuosina.)
(Teksti julkaistu aiemmin Länsi-Uusimaa lehdessä 2000-luvun alkuvuosina.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti